Toisaalta ajatus länsimaisen kirjallisuuden kehdon sijoittamisesta antiikin Kreikkaan on perusteltavissa sikäli, että tuolloin kehittyi selkeä kirjallisuuden lajijako toisaalta Dionysos-jumalan palvontamenoihin kuuluneen näytelmäkilpailuperinteen myötä tragedioihin ja komedioihin, toisaalta Aristoteleen Runousopissaan esittelemän kolmijaon mukaan draamaan, lyriikkaan ja epiikkaan. Näin ollen erityisesti kirjallisuusteorian ja kirjallisuuden tutkimuksen juurien voi katsoa olevan antiikin Kreikassa. Mainitut lajijaot ovat merkityksellisiä länsimaisessa kirjallisuusperinteessä myös sikäli, että erilaiset kirjallisuuden kaanonit, käsitykset ’hyvästä kirjallisuudesta”, ovat eri aikakausina olleet sidoksissa niihin. Esimerkiksi tragediaa on alun perin pidetty komediaa ylevämpänä taidemuotona.
Antiikin Kreikan merkityksellisyydestä kertoo jotain myös se, että eräät maailmankirjallisuuden vaikutuksellisimmat tekstit, joita on eri tavoin uusinnettu myöhempien kirjailijoiden toimesta, ovat peräisin juuri tältä ajalta. Kuuluisimpia esimerkkejä edellä mainituista ovat Platonin dialogit, Homeroksen Ilias ja Odysseia, tai vaikkapa Sofokleen kuuluisa tragedia kuningas Oidipuksesta, jonka monet katsovat vaikuttaneen esimerkiksi William Shakespearen kuuluisaan näytelmään Hamlet.
